magneetti
Magneetti on kappale, joka luo ympärilleen magneettikentän. Se voi olla kestomagneetti tai sähkömagneetti. Kestomagneetit eivät tarvitse magneettikentän luomiseen mitään ulkoista energiaa. Niitä esiintyy luonnostaan joissakin mineraaleissa, mutta niitä voidaan myös valmistaa. Sähkömagneetit tarvitsevat magneettikentän luomiseen sähköenergiaa.
Magneettien ominaisuudet
Magneetit vetävät puoleensa tai hylkivät muita materiaaleja. Materiaalilla, jota magneetti vetää voimakkaasti puoleensa, on suuri permeabiliteetti. Rauta ja teräs ovat kaksi esimerkkiä materiaaleista, joiden permeabiliteetti on hyvin suuri ja joita magneetit vetävät hyvin voimakkaasti puoleensa. Veden permeabiliteetti on niin pieni, että magneettikenttä hylkii sitä helposti.
SI-järjestelmässä magneettivuon tiheyden yksikkö, jota pidetään virheellisesti magneettikentän ”voimakkuutena”, on tesla (tunnus T). Homogeeninen magneettikenttä, jonka magneettivuon tiheys on 1 T, vaikuttaa jokaiseen metriin suoraa johdinta, jossa kulkee 1 ampeerin sähkövirta, 1 newtonin voimalla. Magneettikentän voimakkuuden SI-yksikkö on ampeeri metriä kohden (A/m). Magneettivuon SI-yksikkö on weber (tunnus Wb). Magneettivuo on magneettivuon tiheyden ja sen pinnan tulo, jonka läpi kenttä kulkee; 1 Wb = 1 T·m2. Se on hyvin suuri magneettivuon arvo.
Historia
Sana magneetti tulee kreikan μαγνήτης λίθος (magnētēs lithos) -ilmauksesta, joka tarkoittaa ”Magnesian kiveä”. Magnesia oli alue antiikin Kreikassa, nykyinen Manisa maassa Turkki, josta löydettiin magnetiittiesiintymiä jo antiikin aikana. Muinaiset kiinalaiset merenkulkijat olivat ensimmäisiä tunnettuja magneettikompassin käyttäjiä.
Arabialaisten merenkulkijoiden mytologiassa tärkeä asema oli tarulla magneettivuoresta. 1400-luvulla arabit pelkäsivät magneettivuorta niin paljon, etteivät he käyttäneet aluksissaan mitään rautaesineitä (eivät siis edes nauloja).
Magnetismin fysikaalinen alkuperä
Kestomagneetit
Aine koostuu hiukkasista, kuten protoneista, neutroneista ja elektroneista, ja kaikilla niillä on perusominaisuus: kvanttimekaaninen spin. Spin antaa jokaiselle näistä hiukkasista tietyn magneettikentän. Siksi voisi olettaa, että kaikki aine olisi magneettista ja myös antiaineella olisi magneettisia ominaisuuksia. Näin ei kuitenkaan ole.
Jokaisessa atomissa ja molekyylissä näiden hiukkasten spin on tarkasti järjestäytynyt Paulin kieltosäännön mukaan. Tämä spinin järjestäytymisen periaate ei kuitenkaan päde pitkillä etäisyyksillä atomien ja molekyylien välillä. Ilman tätä pitkän matkan järjestystä ei synny kokonaismagneettikenttää, koska kunkin hiukkasen magneettinen momentti kumoutuu muiden hiukkasten momenttien vaikutuksesta.
Kestomagneetit ovat erityisiä siinä, että niissä pitkän matkan järjestys on olemassa. Korkein järjestäytymisen aste on magneettisissa alueissa. Niitä voi verrata mikroskooppisiin naapurustoihin, joissa hiukkasten välinen vuorovaikutus on voimakas ja tuloksena on hyvin järjestäytynyt rakenne. Mitä järjestäytyneempi alue on, sitä voimakkaampi on syntyvä kenttä.
Pitkän matkan järjestys (ja siitä syntyvä voimakas magneettikenttä) on ferromagneettisten materiaalien tärkein tunnusmerkki.
Magnetismin luominen sähköllä
Elektroneilla on tärkein rooli magneettikentän syntymisessä. Atomin sisällä elektronit voivat esiintyä joko yksinään tai pareittain millä tahansa orbitaalilla. Jos ne ovat pareittain, parin elektroneilla on vastakkainen spin – toinen ylös, toinen alas. Se, että spinit ovat vastakkaiset, tarkoittaa, että ne kumoavat toisensa. Jos kaikki elektronit ovat pareittain, magneettikenttää ei synny.
Joissakin atomeissa on parittomia elektroneja. Kaikissa magneeteissa on parittomia elektroneja, mutta kaikki atomit, joissa on parittomia elektroneja, eivät ole ferromagneettisia. Jotta materiaali olisi ferromagneettinen, sen on sisällettävä parittomia elektroneja, mutta niiden on vaikutettava toisiinsa pitkän matkan päästä niin, että ne kaikki suuntautuvat samaan suuntaan. Elektronien tietty asema atomissa (ja myös atomien välinen etäisyys) luo pitkän matkan järjestyksen. Elektronien energia on pienempi, kun ne ovat samansuuntaisia.
Sähkömagneetit
Yksinkertaisimmassa muodossaan sähkömagneetti on lanka, joka on kierretty yhdeksi tai useammaksi silmukaksi. Tällaista silmukkaa kutsutaan solenoidiksi. Kun silmukan läpi kulkee sähkövirta, sen ympärille syntyy magneettikenttä. Kentän suunta voidaan määrittää oikean käden säännön avulla. Kentän voimakkuuteen vaikuttavat useat tekijät. Silmukoiden määrä määrää vaikutusalueen, virran määrä aktiivisuuden määrän ja sydämen materiaali sähkövastuksen. Mitä enemmän silmukoita ja mitä suurempi virta, sitä voimakkaampi magneettikenttä syntyy.
Jos silmukka on keskeltä ontto, se tuottaa vain hyvin heikon kentän. Kelan keskelle voidaan asettaa erilaisia ferromagneettisia tai paramagneettisia esineitä, jotka vahvistavat magneettikenttää, esimerkiksi rautanaula. Tähän tarkoitukseen käytetään yleisesti pehmeää rautaa. Tällaisten esineiden lisääminen voi vahvistaa kenttää sata- tai jopa tuhatkertaisesti.
Pitkillä etäisyyksillä magneettikentät noudattavat käänteisen neliön lakia. Tämä tarkoittaa, että kentän voimakkuus on kääntäen verrannollinen magneetista mitatun etäisyyden neliöön.
Jos magneetti on kosketuksissa tasaiseen metallilevyyn, niiden irrottamiseen tarvittava voima on sitä suurempi, mitä tiiviimpi kosketus pintojen välillä on. Mitä tasaisemmat pinnat, sitä enemmän niiden välillä on kosketuspisteitä ja sitä pienempi on vastus magneettipiirin ja magneettikentän välillä.
Sähkömagneetteja käytetään monissa kohteissa, hiukkaskiihdyttimistä romuttamoiden nostureihin ja magneettikuvauslaitteisiin. On myös erityisiä prosesseja, jotka vaativat enemmän kuin yksinkertaisen kaksinapaisen magneetin, kuten kvadrupolimagneetti, jota käytetään hiukkassuihkujen fokusointiin.
Jos sähkömagneetin silmukan läpi kulkee riittävästi virtaa, kelan vierekkäisten silmukoiden välinen magneettinen voima voi saada sähkömagneetin murskautumaan oman magneettisen voimansa vaikutuksesta.
Magneettien ominaisuudet
Kestomagneetit ja dipolit[
Kaikilla magneeteilla on vähintään kaksi napaa: niillä on siis vähintään yksi pohjois- ja yksi etelänapa. Navat eivät ole esinepari magneetin pinnalla tai sisällä. Artikkelin alussa on kuva magneetista, jossa navat näyttävät kahdelta tietyltä alueelta, koska kentän suurin pintavoimakkuus esiintyy magneetin navoilla, mutta se ei tarkoita, että kyse olisi erillisistä alueista.
Napojen ymmärtämiseksi voi kuvitella rivin ihmisiä, jotka kaikki katsovat samaan suuntaan ja seisovat samassa linjassa. Vaikka voimme rajata alueen, jossa kaikki otsat ovat, ja alueen, jossa kaikki takaraivot ovat, ei ole yhtä pistettä, jossa ne kaikki olisivat. Jokaisella ihmisellä on toisella puolella otsa ja toisella takaraivo. Kun rivi jaetaan kahtia, kummallakin puoliskolla on edelleen otsa ja takaraivo. Vaikka jakaisimme rivin yksittäisiin henkilöihin, jokaisella heistä on oma otsansa ja takaraivonsa. Näin voidaan jatkaa loputtomiin.
Sama pätee magneetteihin. Magneetissa ei ole kohtaa, jossa kaikki etelä- tai pohjoisnavat olisivat. Kun magneetti jaetaan kahtia, kummallakin osalla on sekä pohjois- että etelänapa. Nämä kaksi pienempää magneettia voidaan jakaa edelleen, ja jokaisella osalla on taas molemmat navat. Useimmiten käy niin, että kun materiaalia jaetaan yhä pienempiin osiin, päädytään lopulta pisteeseen, jossa yksittäiset hiukkaset ovat niin pieniä, etteivät ne pysty ylläpitämään magneettikenttää. Silti niistä ei tule erillisiä napoja, vaan ne vain menettävät kykynsä ylläpitää magneettikenttää. Jotkin materiaalit voidaan kuitenkin jakaa molekyylitasolle asti, ja niillä säilyy silti kenttä, jossa on etelä- ja pohjoisnapa. On olemassa teorioita erillisistä etelä- ja pohjoisnavoista – magneettisista monopoleista, mutta tällaista monopolia ei ole vielä löydetty mistään.
Pohjoisnavan määrittäminen ja Maan magneettikenttä
Magneetin napojen vakiintunut nimeäminen on tärkeää. Jo historiassa termit pohjoinen ja eteläinen osoittivat, että magneettien ja Maan magneettikentän välinen yhteys oli ymmärretty. Vapaasti tuettu magneetti kääntyy ajan myötä aina pohjois-eteläsuuntaan, koska Maan pohjois- ja etelänapa vetävät sitä puoleensa. Magneetin pää, joka osoittaa kohti Maan maantieteellistä pohjoisnapaa, nimetään magneetin pohjoisnavaksi, ja etelään osoittava osa magneetin etelänavaksi.
Nykyinen maantieteellinen pohjoisnapa on itse asiassa magneettinen etelänapa. Tilannetta mutkistaa vielä se, että valtamerten pohjan magnetoituneet kivet osoittavat Maan magneettikentän kääntyneen menneisyydessä, joten napojen nimitys on tulevaisuudessa todennäköisesti taas päinvastainen.
Onneksi sähkömagneetin ja oikean käden säännön avulla magneetin magneettikentän suunta voidaan määrittää myös tuntematta Maan geomagneettista kenttää.
Maantieteellisten ja magneettisten napojen välisten sekaannusten välttämiseksi magneeteissa käytetään usein nimityksiä positiivinen ja negatiivinen napa. Positiivinen on se, joka kääntyy pohjoiseen.

