Eshop roka 2025 s vykurovacou technikou

Lattialämmitys

Vaikka pinta-alaan kytkevän lämmityksen, jossa lämmin ilma kulkee lattian kanavissa, on tunnettu jo yli kaksi tuhat vuotta, ja vesikiertoisten pinta-alaan kytkevien järjestelmien, joissa lämmitysputket on valettu rakenteisiin (katto, seinä ja lattia), lähes 100 vuotta, perinteiset lämpöpatterit ja konvektiivinen lämmönluovutus sisäilmaan ovat edelleen yleisimpiä lämmitysratkaisuja.

 

Joten peruskysymys kuuluu: miksi suositaan konvektiolämmitystä säteilevän sijaan?

 

SÄTEILYLÄMMITYS

 

Säteilylämmityksessä hyödynnetään lämmityspinnan säteilylämpöä, joka lämmittää suoraan ympäröiviä rakenteita ilman välivaihetta. Vain pieni osa lämmöstä luovutetaan konvektion avulla suoraan huoneen ilmaan – toisin kuin konvektiolämmityksessä. Siksi sisäpintojen lämpötila on säteilylämmityksellä korkeampi kuin huoneen ilman lämpötila.

 

Lämpösäteily, jota lämpimät kiinteät pinnat lähettävät, on itse asiassa sähkömagneettisia aaltoja, joiden aallonpituus on 0,78–400 μm, eli infrapunaspektrin alueella. Aaltojen nopeus on 300 000 km/s.

 

 

 

 

LÄMMÖN LEVIÄMINEN SÄTEILYLÄMMITYKSESSÄ

 

Kun suunnitellaan lämmitysjärjestelmiä sisätiloihin, on aina määritettävä lämmitysteho, joka tarvitaan miellyttävän lämpötilan saavuttamiseksi.

 

Lämmitysteho lasketaan yleensä tasapainotilan perusteella, jossa huomioidaan sekä konvektiivinen että säteilylämmitys. Konvektiivisessa lämmityksessä lämmityskappale luovuttaa lämpöä huoneeseen pääasiassa konvektion avulla, kun taas säteilylämmityksessä, kuten lattialämmityksessä, lämmityspinta luovuttaa lämpöä pääasiassa säteilyn avulla.

 

Näistä pohdinnasta seuraa, että säteilylämmityksessä lämmityspinta luovuttaa lämpöä säteilyn avulla suoraan ympäröiviin pintoihin ilman välivaihetta. Tehollinen lämpötila (ympäröivien pintojen keskilämpötila) on tällöin korkeampi kuin ilman lämpötila.

 

On siis selvää, että säteilylämmityksessä suurin osa lämmöstä leviää säteilynä ja vain pieni osa konvektion avulla. Siksi lämmitystehon laskennassa on määritettävä:

- säteilevän lämmityspinnan lämpötasapaino,

- ilman lämpötasapaino,

- säteilevän lämmityspinnan ja ilman lämpötasapaino,

- lämmitystilan lämpötasapaino.

 

SÄTEILYLÄMMITYSTYPIT

 

Tällä hetkellä säteilylämmitys voidaan jakaa seuraavasti:

- pinta-alaan kytkevä lämmitys (katto-, seinä- ja lattialämmitys), tunnettu nimellä lattialämmitys

- kokonaislämmitys riippuvilla säteilypaneeleilla,

- yksittäinen lämmitys läheisillä levyillä (säteilypaneelit),

- infrapunalämmittimet.

 

Jakautumisesta nähdään, että säteilylämmityspinta voi periaatteessa olla osa rakenteita (pinta-alaan kytkevä järjestelmä) tai erillinen lämmityspinta, joka on sijoitettu vapaasti tilaan (säteilypaneelit, lämmityslevyt, infrapunalämmittimet).

 

Jos tarkastellaan tätä rakenteellista eroa, niin erot ovat merkittäviä myös lämmityspintojen lämpötilassa, lämmönvälähdysaineen valinnassa ja sen lämpötilassa sekä siihen liittyvässä säteilylämmityspinnan ominaislämmössä.

 

PINTA-ALAAN KYTKEVÄ SÄTEILYLÄMMITYS

 

Lämmityspinta pinta-alaan kytkevässä säteilylämmityksessä on yleensä yksi huoneen rajoittavista seinistä, katto, seinä tai lattia.

 

Lämmityspinnan lämpötilan on oltava suhteellisen alhainen (40–45 °C katossa, 55–60 °C seinässä ja 25–30 °C lattiassa), mikä tarkoittaa, että myös lämmönvälähdysaineen lämpötila on alhainen. Lämmityspinta voidaan lämmittää:

- lämpimällä vedellä (yleisin),

- lämmöllä,

- sähköllä (vastuslämmitys).

 

Näin ollen pinta-alaan kytkevät säteilylämmitysjärjestelmät toimivat alhaisilla lämmönvälähdysaineen lämpötiloilla. Nämä matalalämpöjärjestelmät soveltuvat hyvin uusiutuvien energialähteiden, kuten geotermisen energian, aurinkoenergian ja hukkalämmön hyödyntämiseen. Pinta-alaan kytkevän lämmityksen lämmityspinta on yksi huoneen rajoittavista seinistä. Käyttötarkoituksen mukaan järjestelmät jaetaan:

- lattialämmitykseen

- kattolämmitykseen

- seinälämmitykseen.

 

Pinta-alaan kytkevä säteilylämmitys eroaa konvektiolämmityksestä lämmön siirtotavan ja huoneen lämpösuhteiden osalta. Konvektiolämmityksessä lämmityskappale lämmittää huoneen ilmaa, joka luovuttaa lämpöä seinille. Sisäilman lämpötila on korkeampi kuin seinien lämpötila. Huoneessa syntyy ilmavirtauksia ja sen seurauksena suuri lämpötilaero katon ja lattian välillä.

 

Pinta-alaan kytkevässä lämmityksessä lämmön siirto tapahtuu säteilyn ja konvektion avulla. Säteilyn osuus lämmöstä on 80 % kattolämmityksessä, 65 % seinälämmityksessä ja 55 % lattialämmityksessä.

 

Lämmityspinnan rakenne voi olla hyvin monipuolinen. Perusratkaisuja on kaksi:

- lämmityspinta on integroitu, eli se on erottamaton osa rakenteita,

- lämmityspinta on erillinen, lämmitetty levy, joka:

- on kiinnitetty johonkin rakenteeseen,

- tai sijoitettu vapaasti huoneeseen.

 

Ensimmäisessä tapauksessa rakenteen pinta lämmitetään lämpimällä vedellä, joka virtaa putkissa (rekistereissä), jotka on valettu rakenteisiin. Järjestelmä voidaan asentaa myös valmiissa rakennuksessa, jolloin lämmitysputket ripustetaan kantavan katon alle ja peitetään tasoitteella. Säteilylämmityslevyt, jotka asennetaan huoneen rakenteisiin (tai vapaasti tilaan), ovat yleensä metallisia, keraamisia tai lasisia. Nämä levyt lämmitetään yleensä sähköllä.

 

PINTA-ALAAN KYTKEVÄ LATTIALÄMMITYS

 

Jos lämmitysputki (rekisteri) on osa lattiaa, puhutaan pinta-alaan kytkevästä lattialämmityksestä. Tällä hetkellä järjestelmä on suosittu monien positiivisten ominaisuuksiensa ansiosta ja sitä käytetään yhä enemmän asuinrakentamisessa (erityisesti omakotitaloissa), julkisissa rakennuksissa (päiväkodeissa, leikkikouluissa, urheiluhalleissa, uimahalleissa) ja suurissa tiloissa (autohallit, teollisuusrakennukset, maatalousrakennukset).

 

Laaja-alainen lattialämmitys on aiemmin käytetty lisänä katto- tai ylälattialämmitykseen, jos katon pinta ei riittänyt kattamaan lämmönhukkaa. Lattialämmityksen laajempaa käyttöönottoa on myös rajoittanut vaatimus alhaisesta lattapinnan lämpötilasta, mikä liittyi myös pieneen lämmöntuotantoon. Uudet rakenteet, arkkitehtoniset ratkaisut, rakennusten lämpöteknisten ominaisuuksien parantaminen ja edistykselliset rakennusmateriaalit lämmitysjärjestelmien toteuttamiseen ovat nykyään mahdollistaneet monien lattialämmitysjärjestelmien kehittämisen.

 

Lattialämmityksen valinta määräytyy ensisijaisesti itse kohteen mukaan. Sen on täytettävä lämpötekniset ominaisuudet siten, että keskimääräinen lämmönhukka olisi alle 20 W/m³, tai keskimääräinen vuotuinen lämmönkulutus alle 70–80 kWh/m². Tästä on selvää, että minimienergiankulutus johtuu ensisijaisesti itse kohteesta, ja sen jälkeen käyttötavasta, jossa lämmön kertymistä lattiaan voidaan hyödyntää noin 4–8 tunnin lämpöinertian ja korkean itsesäätelyasteen avulla.

 

Optimaalinen lämpötila sisätiloissa lattialämmityksellä saavutetaan yleensä 2–4 K alhaisemmilla lämpötiloilla kuin konvektiolämmityksellä, samalla kun lämpötilagradientti on lähes ihanteellinen sekä pysty- että vaakasuunnassa.

 

VEDENKESTÄVÄ LATTIALÄMMITYS

 

Edellä mainitusta on pääteltävissä, että vedenkestävä lattialämmitys kuuluu säteilylämmitysjärjestelmiin, mutta säteilyosuus kokonaisslämmönsiirrossa lämmityspinnasta on hieman suurempi kuin lämmön konvektiosyövy (55 % : 45 %). Samalla tämä vaikuttaa erittäin hyvin molempien lämmönsiirtotapojen edistämiseen sisätiloihin.

 

Vedenkestävä lattialämmitys on myös laajapintaista, eli lämmitysputket ovat osa lattiarakennetta. Hygienisten vaatimusten vuoksi, jotka liittyvät rajoitettuun lattapinnan lämpötilaan ja siten suhteellisen alhaisiin lämmityslattian spesifisiin lämmöntuotantoihin, lämmitysputket sijoitetaan lähes aina koko lattian alle. Tämä vaikuttaa erittäin myönteisesti lämmön tasaisen leviämiseen sisätiloissa ja auttaa luomaan lämpötilaltaan homogeenisen ja yhtenäisen ympäristön sekä pysty- että vaakasuunnassa.

 

Lämmitysveden lämpötila on yleensä alle 50 °C, joten voimme puhua vedenkestävästä lattialämmityksestä myös matalalämpöisenä, mikä tuo useita etuja. Ensinnäkin se takaa huomattavat lämmönsäästöt käytössä, ja mahdollistaa myös epätavallisten, matalapotentiaalisten energialähteiden käytön, kuten auringon säteily, geotermisen veden energia tai lämpöpumput, jotka hyödyntävät ympäristön lämpöä.

 

Juuri nämä seikat luokittelevat vedenkestävän lattialämmityksen edistykselliseksi lämmitysjärjestelmäksi, joka takaa kaikki kolme E:tä, eli energi-, ympäristö- ja taloudelliset näkökohdat rakennusten lämmityksessä. Toisaalta, vaikka tällainen lämmitystapa on ollut olemassa yli 2 000 vuotta, sen laajin kehitys ja renessanssi tapahtuvat vasta nyt.

 

Siksi vedenkestävän lattialämmityksen käytännön toteutuksen periaatteet on määriteltävä tarkasti, mikä liittyy valintaan, laskentaan, suunnitteluun, arviointiin, rakenteeseen, asennukseen, säätöön, käyttöön ja sovelluksiin.

 

KOHTEIDEN VALINTA LATTIALÄMMITYKSELLE

 

Koska jokainen rakennuskohde ei sovellu lattialämmitysjärjestelmän käyttöönottoon, on välttämätöntä varmistaa valinnassa seuraavat vaatimukset:

- lämpötekniset,

- hygieniset,

- energiset.

 

 

LÄMPÖTEKNISTEN SUURTENO MÄÄRITTÄMINEN

 

Rakennusosien ja rakennusten lämpötekniset ominaisuudet varmistetaan seuraavilla suureilla:

- rakennusosien lämmönvastus,

- rakennusosien lämpöhäviö,

- lattiarakenteiden lämmön vastaanottokyky,

- kondensoituneen ja haihtuneen vesihöyryn määrä rakennusosissa,

- rakennusosien ja niiden liitoskohtien ilmatiiviys,

- huoneen lämpöstabiilisuus,

- energiankulutus lämmitykseen.

 

Rakennusosien ja rakennusten suunnittelussa, joissa on määritetty sisäilman tila, vaaditaan minimilämpötilan kriteerit sisäpinnalle STN 73 0540 artiklan 3 mukaisesti ja lämmitykseen käytettävän energian enimmäismäärä STN 73 0540 artiklan 21 mukaisesti.

 

 

LÄMMITYSPUTKET

 

Tärkein osa lämmityslattiaa ovat lämmitysputket, joten tarkastelemme niitä tarkemmin:

- lämmitykseen tarkoitetut putket,

- putket lattialämmitykseen.

 

 

 

 

LÄMMITYKSEEN TARKOITETUT PUTKET

 

Keskuslämmityksessä käytämme nykyään yleisimmin seuraavia putkimateriaaleja:

- metalliputket,

- muoviputket,

- yhdistetyt putket.

 

 

METALLIPUTKET

 

Käytetään terästä (mustaa), sinkittyä, ruostumatonta ja kuparia. Sovittimien ja liittimien materiaali on monipuolinen (temperoitu valurauta, messinki, pronssi, punainen metalli jne.). Materiaalien monimuotoisuus on syynä kontaktikorroosioon, jolla on suuri vaikutus lämmitysjärjestelmän käyttöikään.

 

a) Teräsputket

Ne ovat yksi klassisista putkimateriaaleista. Yleensä käytetään teräksisiä saumattomia putkia. Liittäminen on vakiintunut hitsaamalla ja putkiverkon tilan muutokset luodaan taivuttamalla lämmön avulla. Kierretut liitokset käytetään vain liittimien ja lämmittimien liittämiseen. Yli vuosisadan kokemuksella useimpia puutteita on saatu korjattua. Ainoa jäljellä oleva haittapuoli on korkea vaatimus hitsaustyölle. Juuri tämä seikka estää nyt ohuiden teräksisten suorakulmaisten profiilien käyttöönottoa, koska peilihitsaus ei ole suosittua eikä sitä hallita hyvin.

 

b) Sinkitty teräsputki

Sinkityt teräsputket ovat yksi vanhimmista putkimateriaaleista, jotka kuitenkin vaativat täydellistä käsityötä. Sinkkikerroksen paksuus ja laatu eivät aina ole samat. Kierteen leikkaus aiheuttaa usein merkittävää paikallista heikkenemistä putken kantavaan osaan. Tämä yhdistettynä sinkityn pinnan poistamiseen aiheuttaa rako- ja pintakorroosiota. Koska kierretut liitokset vaativat ammattitaitoa ja ovat aikaa vieviä, ne korvataan mahdollisuuksien mukaan hitsauksella. Voidaan kuitenkin todeta, että niiden käyttö on vähenemässä.

 

c) Ruostumattomat putket

Näennäisesti ihanteellinen ruostumaton putki kohtasi toteutuksessa ongelmia liittämisessä. Hitsaus vaatii tässä tapauksessa erittäin erikoistuneen teknologisen prosessin, koska muuten tapahtuu ei-toivottuja transkristallisia muodonmuutoksia. Myös kovajuottaminen hopeajuotteella aiheuttaa usein korroosioriskiä juotosaineen ja ruostumattoman pinnan kosketuskohdassa. Vasta 1970-luvun alussa tapahtui merkittävä muutos, kun Mannesmann kehitti ruostumattomien putkien liittämisen puristusliittimillä aidosta ruostumattomasta teräksestä.

 

Tämä liitäntätekniikka on vähitellen yleistynyt myös muissa putkistoissa (esim. muoviputkissa, joissa yleensä käytetään messinkisiä puristusliittimiä). Puristusliittimen kiristäminen erikoistyökalulla luo noin 6 sekunnissa vesitiiviin liitoksen putken ja liittimen välille. Ainoa heikkous näyttää olevan liittimen päässä oleva puristettu tiiviste, joka on yleensä butyylikumia. Materiaalin käyttöiästä on erilaisia mielipiteitä, eikä riittävän pitkäaikaisia kokemuksia ole vielä saatu.

 

d) Kupariputket

Kupari on yksi jalometallisista putkimateriaaleista. On kuitenkin ehdottomasti noudatettava lämmitysveden inhibiittorin oikea annostus. Veden ja kuparipinnan reaktio muodostaa sekä suojaavan kuparioksidikerroksen että vapauttaa kupari-ioneja. Jos kupariputken jälkeen on asennettu teräs- (jopa sinkittyä) putkea tai alumiinia tietämättömyyden tai välttämättömyyden vuoksi, tämä aiheuttaa voimakasta korroosiota tälle pinnalle. Sopiva inhibiittori voi auttaa.

 

Erittäin tärkeä työvaihe on kupariputkien liittäminen. Pehmeä- tai kovajuottaminen on erittäin suositeltavaa. Pehmeäjuottaminen suoritetaan käytetyn juotteen mukaan 230–240 °C:n lämpötilassa ja kovajuottaminen 710–730 °C:n lämpötilassa. Nämä lämpötilat on aina noudatettava ehdoitta. Käytetään vain vesiliukoisia juotospastoja, joiden jäämät huuhdellaan putkista.

 

Kun juottamisvaatimukset täyttyvät ja käytetään hapetonta kuparia SF-Cu, jonka kuparipitoisuus on vähintään 99,9 %, varmistetaan korkea korroosionkestävyys ja riittävä lujuus myös ohutseinäisillä putkilla. Asennus on suhteellisen helppoa ja nopeaa. Putkia voidaan käyttää jopa 4 MPa:n käyttöpaineissa ja jopa 150 °C:n käyttölämpötiloissa.

 

 

MUOVIPUTKET

 

Lattialämmityksen ja perinteisten järjestelmien putkista on erotettava toisistaan. Lattialämmitysjärjestelmissä putkien tulee olla hyvin joustavia ja ne eivät ole yhtä lämpörasitukselle alttiita kuin perinteiset lämmitysjärjestelmät.

 

Siksi PB, PE-X, PVC-C ja PP-R sopivat hyvin lattialämmitykseen. Tässä yhteydessä on huomioitava, että PVC:n maksimi käyttölämpötila on vain 60 °C ja PVC-C:n käyttölämpötila on jatkuva 90 °C ja lyhytaikainen 110 °C. Samat arvot pätevät PB:hen, PE-X:ään ja PP-R:ään. PVDF on erityinen, ja sitä voidaan käyttää jopa 140 °C:seen. Arvoja tarkennetaan jatkuvasti. Esimerkiksi tiedettiin, että halogeenit (fluori, kloori, bromi, jodi) reagoivat PE:n kanssa ja aiheuttavat molekyylimuutoksia, materiaalin haurastumista ja lujuuden heikkenemistä jo 20 °C:n lämpötilassa. Yhdysvalloissa on nyt havaittu, että PB hajoaa pitkäaikaisessa käytössä kloorin vaikutuksesta. Tätä havaintoa ei kuitenkaan voida täysin soveltaa meidän olosuhteisiimme, koska klooripitoisuus vedessä on Yhdysvalloissa huomattavasti korkeampi (jopa 2 ppm).

 

Muoviputkien tärkein etu on niiden helppo ja nopea asennus. Ne liitetään joko liimaamalla (PVC) tai hitsaamalla (PB, PE, PP) tai putkiliittimillä ja ruuviliittimillä (PB, PE-X, PP).

 

Muoviputkien tärkein haitta on niiden alhainen paineenkestävyys korkeissa lämpötiloissa, pieni jäykkyys (dimensionaalinen muodon säilyvyys) ja erityisesti suuri lämpölaajuminen. Verrattuna ruostumattomaan teräkseen PE:n laajuminen on 10 kertaa suurempi, PP:n 12 kertaa suurempi, PE:n 14 kertaa suurempi ja PE-LO:n jopa 23 kertaa suurempi. Tämä on otettava huomioon muoviputkien kiinnityksessä ja reitityksessä. Muoviputkia ei saa asentaa ilman jatkuvia tukia ja lämpölaajenemisen kompensointia.

 

MONIKERROSPUTKET METALLISILLA SISÄKERROKSILLA

 

Toinen kehityssuunta lähti siitä, että metalli on täydellinen suoja diffuusiota vastaan. Tämän perusteella kehitettiin monikerroksisia muoviputkia metallisella sisäkerroksella. Kaksi päätyyppiä ovat tällä hetkellä yleisimpiä:

a) Yksi tyyppi, jossa on sisäänrakennettu pitkittäisesti hitsattu alumiinikerros, jonka paksuus on noin 0,5 mm. Nämä putket koostuvat sisäisestä muovikerroksesta (PB, PE-HD, PE-X, PP-R), tartuntakerroksesta, hitsatusta alumiinikerroksesta, uudesta tartuntakerroksesta ja ulkoisesta muovikerroksesta.

b) Toinen tyyppi kehitettiin normaalista muoviputkesta, joka on tiukasti kääretty 0,2 mm paksuisella alumiinifoliolla, joka on päällystetty molemmin puolin tartuntakerroksella ja varustettu ohuella muovikerroksella ulkopuolisen suojan vuoksi.

 

Muovin ja metallin yhdistelmä voidaan luoda myös alumiinin sijasta. Ohutseinäinen ruostumattomasta teräksestä valmistettu putki voidaan varustaa muoviputkella, joka on päällystetty tartuntakerroksella ja sitten lämpökäsittelyllä puristettu teräksiseen ulkokuoreen. Monikerroksiset putket metallisella sisäkerroksella minimoivat lämpölaajenemisen arvoihin, jotka lähestyvät alumiinia. Ne ovat vakaampia, mikä vähentää huomattavasti tarvittavien kiinnikkeiden määrää.

 

Putken voi liittää ruuviliittimillä, puristusliittimillä tai suorapuristuksella. Putken käyttöikä määräytyy kahdesta pääkohdasta. Ensinnäkin on estettävä veden tai ilmankosteuden pääsy monikerroksisen putken päätypintaan (veden ja alumiinin kosketuksen estäminen) ja toiseksi on vältettävä sähköstaattisen korroosion mahdollisuutta messin tai punaisen pronssin ja alumiinin välillä.

 

 

PUTKET LATTIALÄMMITYKSEEN

 

Edellisestä osasta ilmenee, että lämmitysjärjestelmien putkimateriaalien valikoima on hyvin laaja, mutta lattialämmitykseen sopivat parhaiten:

- kupari,

- muovit,

- yhdistetyt putket.

 

 

KUPARIPUTKET LATTIALÄMMITYKSEEN

 

Kupari on todellakin vaikuttanut kulttuurihistoriaan. Koska sitä esiintyy luonnossa myös puhtaana metallina, sitä on voitu työstää jo muinaisina aikoina. Muinaisessa Egyptissä kuparia käytettiin maksuvälineenä. Ensimmäiset tiedot kuparisista vesijohtoputkista ovat peräisin vuodelta 2500 eaa., jolloin taotut kuparilevyt sijoitettiin Sahuren haudan sisään Egyptissä.

 

Noin vuonna 1900 kuparia alettiin käyttää laadukkaana kattomateriaalina erityisesti merkittävissä rakennuksissa ja kirkoissa. Vuonna 1933 tämän materiaalin käyttö kiellettiin ei-strategisiin tarkoituksiin. Länsi-Euroopassa materiaali vapautettiin vuonna 1965 lämmitys- ja putkitustarkoituksiin. Itäblokki käytti materiaalia kuitenkin edelleen vain strategisiin tarkoituksiin.

 

Kuparin monipuolinen käyttö on mahdollista ennen kaikkea työstetyn materiaalin korkean laadun vuoksi, jolle asetetaan korkeat vaatimukset:

- minimoidut asennuskustannukset,

- vakaa toiminta- ja käyttöturvallisuus,

- pitkä käyttöikä.

 

Kupaputkien tärkeimpiä etuja ovat:

• korkea korroosionkestävyys ja siten alhaisemmat seinämäpaksuudet verrattuna teräsputkiin,

- pieni metrin paino,

• materiaalin suuri lujuus,

• helppo ja nopea asennus pienillä tilavaatimuksilla,

• hyvä sopeutumiskyky rakennusolosuhteisiin ja siten erittäin hyvä soveltuvuus myös jälkiasennuksiin,

• helppo ja turvallinen liitäntätekniikka (ei vaadi ruuviliitäntöjä),

• bakteerien vastainen vaikutus,

• ei putkien tukkeutumista (kupaputket eivät tukkeudu), mikä takaa korkeat virtausnopeudet ja pienet painehäviöt.

- mahdollisuus määrittää tarkka sisäinen putken halkaisija,

- hyvä lämmönjohtavuus,

• materiaalin ekologisuus (100 % kierrätettävyys, nollajätteinen teknologia).

 

Kupriputkien valmistusmateriaali on hapeton kupari (SF-Cu), jonka puhtaan kuparin määrä on vähintään 99,90 %.

 

Perusperiaatteessa erotamme kaksi kupriputkien liitystapaa:

1. Irrotettavat liitokset

• Kierrettävät liittimet

- kartio/kartio,

- kartio/sileä,

- tasotiiviste.

• Kierrettävät liittimet kiristysrenkaalla

- metallitiiviste,

- pehmeä tiiviste.

• Putkoliittimet.

• Laipalliitokset.

2. Kiinteät liitokset

• Pehmeäjuottaminen.

• Kovajuottaminen.

• Puristusliittimet.

• Hitsaus.

 

Putki on kehitetty erityisesti lattialämmityksen putkistoihin ja lämmittimien liittämiseen yhden- ja kahden putken lämmitysjärjestelmissä. Kupriputki on päällystetty PVC-suojuksella, joka mahdollistaa osittaisen lämpölaajenemisen ja suojaa putkea sekä fyysisiltä että kemiallisilta vaikutuksilta betoni- tai rappausseoksissa.

 

Tällä hetkellä ei ole olemassa toista asennusmateriaalia, jota käytettäisiin niin laajalti länsimaissa kotitalouksien asennuksissa ja jolla olisi niin monipuolisia käyttökohteita kuin kuprilla.

Saksassa noin 70 % asennuksista tehdään kupriputkilla, ja Isossa-Britanniassa jopa 90–95 %.

 
 

 

 

MUOVIPUTKET LATTIALÄMMITYKSEEN

 

Muovien perusrakennusaineet ovat hiili C ja vety H. Valmistuksessa käytetään kolmea pääprosessia: polymerointi, polykondensaatio ja polyadditio.

 

Polymeroinnilla muodostetaan polymeeriä monomeereista energian, katalyyttien ja muiden lisäaineiden vaikutuksesta. Polymeroinnilla valmistetaan esimerkiksi polyeteeniä ja polypropeenia.

 

Polykondensaatiolla muodostetaan uutta ainetta useista pienimolekyylisistä aineista. Polykondensaatiolla valmistetaan esimerkiksi fenoliformaldehydihartsi. Polyadditio on epäsäännöllinen polymerointi. Polyadditiolla valmistetaan esimerkiksi polykarbonaattia.

 

Polymeerit voidaan jakaa kahteen ryhmään:

• homopolymeerit, joiden makromolekulaarinen ketju koostuu säännöllisesti toistuvista samasta molekyylistä,

• kopolymeerit, joissa perusketjuun on liitetty muita molekyylityyppejä.

Makromolekyylien tilajärjestyksen perusteella erotetaan lineaariset ja haaroittuneet polymeerit.

 

Teknologisen käsittelyn ja lämmön vaikutuksen perusteella muovit jaetaan termoplasteihin, lämpökoviin muoveihin ja elastomereihin.

 

Termoplastien ominaisuuksiin vaikuttaa makromolekyylien järjestys tai epäjärjestys. Osittain kiteiset muovit ovat joustavia ja sitkeitä. Amorfiset muovit ovat puolestaan kovia ja hauraita. Termoplastit voidaan lämpökäsittelyllä muotoilla ja muokata uudelleen.

 

Lämpököviä muoveja (termosetit) ei voida lämmön avulla muotoilla tai hitsata. Tämän ryhmän tyypillisiä edustajia ovat hartsit. Erillisen ryhmän lämpökövillä muoveilla on joustavuutta, mutta niitä ei voida lämpökäsittelyllä muotoilla tai hitsata. Termoelastojen pääedustaja on verkkoon kytketty polyeteeni.

 

Elastomeerit muuttuvat merkittävästi mekaanisen rasituksen alaisena. Kuormituksen poistuessa ne palaavat alkuperäiseen tilaansa. Niitä ei voida lämpökäsittelyllä muotoilla ja ne ovat muuttumattomia. Tähän ryhmään kuuluvat synteettiset kumit.

 

 

Lämmityksessä käytettävät muovityypit

 

Suomessa lämmityksen asennuksissa käytettäviä muoveja ovat pääasiassa PEX, PP-B, PP-R, C-PVC, PB ja PVDF.

 

Polypropeenipohjainen lohkokopolymeeri PP-B sisältää 20–30 % eteenikomponenttia, joka mahdollistaa suuremman joustavuuden ja sitkeyden alhaisissa lämpötiloissa (jopa -20 °C). Paineeton lämpötilan kestävyys on jopa 90 °C. Tästä muovista valmistetut putket on tarkoitettu lattialämmitykseen. Ne liitetään hitsaamalla tai mekaanisilla liittimillä.

 

Polypropeenista valmistettu staattinen kopolymeeri PP-R on kehitetty erityisesti saniteettitekniikkaa varten. Sillä on hyvä paineenkestävyys myös korkeissa lämpötiloissa, ja sitä käytetään sekä lattialämmitykseen että keskuslämmitykseen. Paineeton lämpötilan kestävyys on yli 100 °C. Liitetään mekaanisilla liittimillä, putkien hitsauksella tai polyfuusiolla.

 

Polybutyyleeni PB on erittäin joustava ja sillä on korkea molekyylipaino. Suurella lujuudellaan se on myös kestävää jännityshalkeamien muodostumista vastaan. Paineeton lämpötilan kestävyys on yli 100 °C, mutta se haurastuu -18 °C:ssa. Sitä käytetään lattia- ja keskuslämmityksen putkistoihin. Hyvien mekaanisten ominaisuuksiensa ansiosta sitä valmistetaan ohuemmilla seinillä kuin muita muoviputkia. Liitetään mekaanisilla liittimillä, putkien hitsauksella tai polyfuusiolla.

 

Kloorattu polyvinyylikloridi C-PVC sisältää lisääntynyttä klooripitoisuutta, joka ei ole hygieninen haitta lämpimän veden kuljettamisessa tästä muovista valmistetuissa putkissa. Paineeton lämpötilan kestävyys on yli 100 °C. Tämä muovi valmistetaan eri menetelmillä, joten sen ominaisuudet vaihtelevat hieman valmistajasta riippuen. Liitetään liimaamalla, ja putket ja liittimet tulee hankkia samalta valmistajalta ja käyttää valmistajan suosittelemaa liimaa.

 

Polyvinyylidenfluoridi PVDF on lujuudeltaan korkea ja kestää hyvin myös korkeita lämpötiloja. Sitä on myös helppo työstää. Käyttölämpötila on -40–+140 °C. Se on kestävää UV- ja gammasäteilylle, mikä parantaa sen kestävyyttä vanhenemista vastaan. Se on myös kulutusta kestävää, fysiologisesti vaaratonta ja vaikeasti syttyvää. Sen hinta on kuitenkin melko korkea. Liitetään polyfuusiolla, infrapunasäteilyllä, putkien hitsauksella tai mekaanisilla liittimillä.

 

Muovien ominaisuudet

 

Muovien ominaisuuksia, joihin kannattaa ehdottomasti kiinnittää huomiota, ovat lämpötilankestävyys, syttyvyys, imeytyvyys, sähkönjohtavuus, lämmönjohtavuus ja lämpölaajeneminen.

 

Lämpötilaraja, jonka ylittyessä polymeeri sulaa ja pehmenee ilman rakenteellisia muutoksia, on lämpötilankestävyyden raja. Jos muovia kuumennetaan edelleen, sen mekaaniset ja fysikaaliset ominaisuudet muuttuvat ja lopulta polymeerit hajoavat ja niiden arvo heikkenee. Kun arvioimme lämmitysasennuksiin tarkoitettujen putkien lämpötilankestävyyttä, meidän on varauduttava siihen, että virheellinen hitsaus voi aiheuttaa paikallista hajoamista ylikuumenemisen vuoksi.

 

Muovien vanhenemisen estämiseksi tai sen hidastamiseksi polymeereihin lisätään stabilointiaineita, pigmenttejä ja antioksidantteja. Vanhenemisella tarkoitetaan polymeerien mekaanisten ominaisuuksien peruuttamattomia muutoksia, jotka johtuvat hapen, lämpötilan ja UV-säteilyn vaikutuksesta. Vanheneminen on hitaampi prosessi kuin lämpöhajoaminen.

 

Muovien korroosio alkaa yleensä muovin sisäpuolelta ja leviää sitten pinnalle. Korroosio muovissa ilmenee muovien koostumuksen ja ominaisuuksien muutoksina. Muutoksen aiheuttavat kemialliset ja fysikaaliset vaikutukset. Jotkut metallit, kuten kupari ja koboltti sekä niiden seokset, voivat myös vaikuttaa negatiivisesti. Kun metalli ja tietyt muovit ovat kosketuksissa, tapahtuu termo-oksidaatiota, jota metalli-ionit katalysoivat ja joka heikentää muovien rakennetta. Tästä syystä on käytettävä sopivalla pintakäsittelyllä varustettuja liittimiä ja siirtimiä, jotka muoviputkien valmistaja on suositellut.

 

Muovien korroosio jännityksen alaisena ilmenee pieninä halkeamina. Muovituotteissa meidän ei tarvitse ottaa huomioon mittatarkkuuden muutoksia eikä mekaanisten ominaisuuksien muutoksia kosteuden vaikutuksesta. Muovit ovat vettä hylkiviä ja niiden imeytyvyys ja kosteus ovat hyvin alhaisia. Yleisesti ottaen muoveja pidetään eristeinä, ne eivät johda sähköä. Joissakin muoviputkissa, joissa kuljetetaan jauhemaisia aineita tai kaasuja, voi kuitenkin esiintyä staattista sähköä. Pintaresistanssi on noin 1014 ohmia ja riippuu pinnan puhtaudesta ja ilman kosteudesta.

 

Putkien verkon suunnittelussa putkien lämpölaajuminen on erittäin tärkeää. Muovien lämpölaajuminen on kymmenkertaista verrattuna teräkseen tai kupariin. Jos suunnittelija ei täysin huomioi muovien ominaisuuksia, syntyy ongelmia, jotka voidaan ratkaista vain putkien uudelleen asennuksella.

 

Muovien lämmönjohtavuus on hyvin alhainen, mutta tämä ei tarkoita, että muoviputkia ei tarvitsisi eristää. Muoviputkia ei voida pitää lämmöneristeinä, ja monet muoviputkistot vaativat yleistä eristystä.

 

 

Muoviputkien käytön perusarvot

 

Muoviputkien käyttöikä on tärkeä tekijä. Aiemmin puhuttiin 50–60 vuoden käyttöiästä riippumatta käyttöolosuhteista ja muovityypistä. Nyt tiedetään, että käyttöikää on arvioitava realistisemmin ja sen tulee perustua käytettyyn muoviin ja käyttöolosuhteisiin. Muoviputkiin kohdistuu samanaikaisesti käyttöpaine ja käyttölämpötila. Painen ja lämpötilan yhteisvaikutus on merkittävä, joten putkiston vähimmäiskäyttöikä määritetään kokeellisten tietojen perusteella. Käyttöikä määräytyy näiden kahden parametrin mukaan. Putken seinämän jännitys riippuu suoraan putken ulkohalkaisijasta, seinämän paksuudesta ja sisäpaineesta sekä epäsuorasti seinämän paksuuden neliöstä.

 

Muoviputkia valmistetaan seuraavilla paineluokituksilla: PN2,5 PN4 PN6 PN10 PN12,5 PN16 PN20 PN25.

 

PN-lyhenteen jälkeinen luku määrittää suurimman käyttöpaineen (Pa) veden lämpötilassa 30 °C 50 vuoden ajan. Tästä seuraa, että korkeammilla lämpötiloilla on valittava korkeampi paineluokka, jotta paine ja käyttöikä pysyvät samana, koska veden lämpötilan noustessa suurin sallittu käyttöpaine laskee.

 

Muoviputkiin merkitään yleensä seuraavat tiedot: valmistajan nimi, materiaalin tyyppi, ulko- tai sisähalkaisija x seinämän paksuus, käyttöpaine/lämpötila, valmistuspäivämäärä, putken nimi ja mahdollisesti rekisterinumero.

 

Muoviputkia voidaan liittää toisiinsa, muoviputkia muihin materiaaleihin, putkia liittimiin, putkia laitteisiin. Tähän tarkoitukseen käytetään koko putkien liittämiseen tarkoitettu järjestelmä. Liitosten on täytettävä tietyt vaatimukset, joten tarkistamme niiden kestävyyden paineen, lämpötilan ja kemiallisten vaikutusten suhteen ja varmistamme liitoksen toimivuuden ja tiiviyden.

 

 

Happidiffuusio muoviputkien seinämien läpi

 

Polyolefiiniputkista käydään usein keskustelua, ne ovat koko järjestelmän laadun mittari ja sen kyseenalaistamisen kohde. Siksi niihin on syytä kiinnittää erityistä huomiota.

 

Tällä hetkellä paljon huomiota saava ongelma on happidiffuusio muoviputkien seinämien läpi.

 

On havaittu, että ilman happimolekyylit tunkeutuvat muovin rakenteeseen ja päätyvät lämmitysvesiin. Happirikas lämmitysvesi on erittäin syövyttävää metalleille. Happimäärä riippuu muovityypistä ja lämpötilasta. Lisäksi on havaittu, että paineen vaihtelut korkeissa lämpötiloissa aiheuttavat taipumusta väsymisjännitykseen, mikä lisää happidiffuusiota. Koska pienempi molekyyli tunkeutuu helpommin suurempien atomien muodostamaan rakenteeseen, muovien verkottaminen oli ensimmäinen ratkaisu. Tämä vähensi väsymisjännitystä, mutta ei täysin estänyt happidiffuusiota. Siksi kehitys jatkui muoviputkien päällystämisellä erityisellä polymeerillä, joka toimii diffuusiosulkuna. Tämän sulun tehokkuus ja käyttöikä riippuvat käytetystä polymeeristä.

 

Happidiffuusiota voidaan rajoittaa erottamalla lämmityspiiri pumpun piiristä, lisäämällä putkien seinämän paksuutta tai lisäämällä hapettimia lämmitysvesiin.

 

On tärkeää muistaa, että ongelma liittyy lattialämmitysjärjestelmän toimintatilaan, joka on kerran ja ikuisesti rakennettu lattiarakenteisiin. Siksi on tärkeää vakuuttaa asiakas ja käyttäjä järjestelmän luotettavuudesta ja turvallisuudesta, jotta hän ei tarvitse huolehtia putkiston mahdollisista vaurioista. Yleinen syy on metallisten lisätarvikkeiden ja laitteiden korroosio, koska putket ovat muovia.

 

Ratkaisu on seuraava. Tunnetut yritykset käyttävät metalliosia pääasiassa messinkiä, mikä minimoi korroosion riskin. Lisäksi järjestelmän liittämistä lämmönlähteeseen pyritään estämään matalalämpötilakorroosiota aiheuttavien epäpuhtauksien kulkeutumista käyttämällä lämmönvaihdinta, eli erottamalla lämmityskattilan ensiöpiiri lattialämmityksen tosiopiiristä. Lopuksi, varmuuden maksimoimiseksi, pyritään estämään hapen pääsy muoviputkien seinämien läpi, eli käytännössä lisäämällä vielä yksi suojakerros – happisulku. On olemassa jopa äärimmäisiä ratkaisuja, joissa lisätään vielä kolmas kerros, joka on metallipohjainen.

 

Happidiffuusion ongelma riippuu aina käytön erityisistä olosuhteista ja sijoittajan taloudellisista resursseista. Saksassa, jossa lattialämmitys on yleisin, noin 60 % yrityksistä tarjoaa happisulkuputkia.

 

Tärkeintä on kuitenkin, että happisulun käytön tarpeellisuutta tutkitaan jatkuvasti, koska konkreettisia tapauksia käytännössä ei ole riittävästi.

 

 

TRENDIT MUOVIN KÄYTÖSSÄ

 

Saksa – kokonaismarkkinat ovat noin 230 miljoonaa metriä putkia, joista yli puolet on kuparia ja muoveista eniten käytetään verkko-PE:tä (70 %), sitten PPC:tä (15–20 %) ja PB:tä (5–10 %).

Itävalta – teräs ja kupari muodostavat yli 55 %, loput ovat muovia.

Sveitsi – muovien osuus on jopa 74 % markkinoista, niitä käytetään pääasiassa lattialämmitykseen, kulutus 4,6 m asukasta kohti vuodessa (eniten PEX; PPC ja PB ovat 4 kertaa pienempiä kuin PEX).

Hollanti – muovia 10 % saniteettitekniikassa, 10 % lämmityksessä, PEX 60 %, PP ja PB huomattavasti vähemmän (1–2 %).

 

Rakennusten putkistoissa muovia käytettäessä oletetaan käyttöikä 50–55 vuotta, eli putkiston uusiminen kerran rakennuksen elinkaaren aikana.

 

Kehitys muovimateriaalisilla markkinoilla Saksassa, Itävallassa ja Sveitsissä vahvistaa metallipohjaisten ja muovipohjaisten putkistojen täydellisen tasa-arvon, joiden osuus on 40–75 %.

 

Verkko-polyeteeni on yleisin putkimateriaali, noin 70 %, polypropeeni ja polybuteeni ovat seuraavina.

 

 

MONIKERROSPUTKET LATTIALÄMMITYKSEEN

 

Viime vuosina meillä on alettu käyttää monikerroksisia putkia, eli putkia, jotka on valmistettu erilaisista materiaaleista. Monikerroksinen putki koostuu perusmuoviputkesta, alumiinikerroksesta hitsatulla saumalla ja suojamuovikerroksesta. Hyvä tarttuvuus molempien muovikerrosten ja alumiinifolion välillä varmistetaan erityisellä tarttuvalla kerroksella.

 

Yhdistelmäputket kompensoivat muoviputkien lämpölaajumisen aiheuttamaa haittaa. Lämpölaajumiskertoimet lähenevät alumiinin arvoja, esimerkiksi valmistajat ilmoittavat arvoksi 0,025 mm/m·K. Lisäetuna putkia voidaan kiinnittää harvemmalla välimatkalla, sillä putken taipuma täytettynä vedellä on pienempi. Nämä putket ovat suhteellisen jäykkiä, mutta säilyttävät silti hyvän joustavuuden. Monikerrosputket liitetään mekaanisesti tai polyfuusioshitsauksella liittimiin. Ennen hitsausta kaikki kerrokset on poistettava aina perusmuoviputkeen asti.

 

 

 

Lähdeviitteet:

Dušan Petráš: Lattialämmitys

Dušan Petráš: Matalalämpöinen lämmitys ja uusiutuvat energialähteet

Vytvořil Shoptet | Design Shoptak.cz.