PCB-piirilevy
Piirilevy (lyh. PL, engl. printed circuit board, lyh. PCB; muut nimitykset ks. alla) on levy , joka koostuu sähköä johtamattomasta alustasta, jolle on tietyn piirin kytkentäkaavion perusteella muodostettu johtimet, jotka yhdistävät yksittäiset elektroniset komponentit. Se toimii useista erillisistä komponenteista koostuvien elektronisten piirien kantavana ja rakenteellisena osana.

Nimitykset
Kaikkiaan esiintyy seuraavia nimityksiä:
- nimityksessä ilmaus ”piiri”: piirilevy, piirikortti, johdinlevy, kytkentälevy, kytkentäkortti, johdinkuviolevy
- nimityksessä ilmaus ”painettu johdin”: painettujen johtimien levy painetun johtimen levy, painetuin johtimin varustettu levy
- nimityksessä ilmaus ”painettu piiri”: painettujen piirien levy, painetun piirin levy, painetuin piirein varustettu levy, painettu piirikortti
- nimityksessä ilmaus ”painettu piirilevy”: painettu piirilevy, painetun piirilevyn kortti, painetuin piirilevyjohtimin varustettu levy
Yleisimmin näyttävät esiintyvän nimitykset piirilevy ja piirikortti.
Tyypit
Piirilevyt jaetaan kerrosten määrän mukaan yksikerroksisiin, kaksikerroksisiin (kaksipuolisiin) ja monikerroksisiin. Yksikerroksiset piirilevyt ovat yksinkertaisimpia, koska niissä ei tarvita johtavia liitoksia kerrosten välillä. Kaksikerroksisissa piirilevyissä on johtimia alustamateriaalin molemmin puolin, ja niiden väliset liitokset tehdään läpimetalloiduilla rei'illä (ns. via). Monikerroksisissa piirilevyissä on johtavia kerroksia myös materiaalin sisällä, ja ne valmistetaan yhdistämällä useita yksi- ja kaksikerroksisia piirilevyjä eristävillä välikerroksilla. Vaikka ne ovat teknisesti vaativampia, monikerroksiset piirilevyt helpottavat monimutkaisten elektronisten piirien suunnittelua ja parantavat piirien ominaisuuksia (esim. vähentävät häiriöitä).
Piirilevyn kehityksen historia
Piirilevyn keksijä oli itävaltalainen insinööri Paul Eisler, joka valmisti sen radiovastaanottimen osaksi työskennellessään Englannissa. Noin vuonna 1943 Yhdysvalloissa tekniikkaa alettiin käyttää laajasti kestävien radioiden valmistukseen toisen maailmansodan tarpeisiin. Sodan jälkeen, vuonna 1948, Yhdysvalloissa julkistettiin piirilevyn keksintö kaupalliseen käyttöön. Piirilevyt eivät kuitenkaan olleet itsestäänselvyys kulutuselektroniikassa ennen 1950-lukua, jolloin Yhdysvaltain armeija kehitti niiden automaattisen kokoonpanoprosessin. Piirilevyn keksintöä edelsi samankaltainen tekniikka, jonka keksi brittiläinen sähköinsinööri John Adolph Sargrove (alkuperäiseltä sukunimeltään Szabadi). Siinä metallia ruiskutettiin bakeliittiselle eristelevylle. Sargroven tekniikkaa hyödyntävällä laitteella, jonka alkuperäinen nimi oli Electronic Circuit Making Equipment – ECME (suomeksi elektronisten piirien valmistuslaite), voitiin valmistaa 3 radiota minuutissa.
Rakenne
Piirilevyn johtavat kerrokset valmistetaan tavallisesti ohuesta kuparikalvosta (paksuus muutamia kymmeniä μm). Eristävät kerrokset ovat laminaatin ja epoksihartsin yhdistelmä (yleensä 1,5 mm). Piirilevyjä valmistetaan kolmessa vakiovärissä, vihreänä, sinisenä ja punaisena. Elektronisen piirin vaatimuksista riippuen voidaan valita useista dielektrisistä materiaaleista, joiden eristysominaisuudet vaihtelevat. Esimerkkejä tällaisista materiaaleista ovat polytetrafluorieteeni (teflon), fenolilla käsitelty puuvillapaperi FR-2, epoksilla käsitelty puuvillapaperi FR-3, lasikuitukangas ja epoksi FR-5 sekä lasipolyesteri FR-6. Piirilevyn tärkein ominaisuus lienee lämpölaajeneminen, joka määrää sen mittapysyvyyden. Pienin lämpölaajeneminen ja siten parhaat ominaisuudet ovat lasikuitupohjaisilla piirilevyillä.
Nykyään piirilevyjä on yksinkertaisissakin elektronisissa laitteissa. Piirilevyjen nykyisessä massatuotannossa niiden hinta on hyvin alhainen ja luotettavuus enemmän kuin riittävä. Piirilevyn suunnittelu ja valmistus ei sinänsä ole halpaa, mutta sopivilla tekniikoilla valmistaja voi saavuttaa käytettyjen elektronisten komponenttien hintaan nähden mitättömän valmistushinnan. Piirilevyllä on lukemattomia etuja johdinkytkentäisiin tai point-to-point-rakenteisiin verrattuna valmistuksen monimutkaisuudesta huolimatta. Piirilevyjen käytön pääsyy on myös mahdollisuus elektronisten laitteiden valmistuksen täydelliseen automatisointiin. Piirilevyjen laadunvalvontaa ja kokoonpanoa varten on IPC-järjestön julkaisemia standardeja.
Johdinkuvion suunnittelu
Johdinkuvio luodaan yleensä erikoistuneilla CAD -tietokoneohjelmilla sähköpiirin kytkentäkaavion perusteella, joka on yleensä piirretty samalla ohjelmalla. Kuvio siirretään sitten läpinäkyvälle kalvolle, joka toimii piirilevyn valmistuksen mallina.
Valmistus
Kaksipuolisen piirilevyn valmistuksessa levy porataan ensin koordinaattiohjatulla porakoneella (CNC) suunnitellun kuvion perusteella, minkä jälkeen porattuihin reikiin kerrostetaan kemiallisesti ohut metallikerros, jota sitten paksunnetaan galvaanisesti (sähkökemiallisesti).
Piirilevyn johtimien valmistustapa riippuu lähinnä siitä, onko kyse massatuotannosta vai käytetäänkö levyä yksittäisen laitteen, esim. prototyypin tai harrastajan laitteen, rakentamiseen.
Valmistustekniikat voidaan jakaa kahteen päätyyppiin. Ensimmäinen on johtimien kerrostaminen (painaminen) eristekerrokselle. Toinen menetelmä on eristealustalle höyrystetyn yhtenäisen ohuen kuparikalvon osien poistaminen. Nykyään käytetään yleisemmin jälkimmäistä menetelmää. Johdinkuvio siirretään piirilevylle fotolitografisesti: piirilevy päällystetään valoresistillä, se valotetaan UV-valolla kuviokalvon läpi, jolloin on luonnollisesti huolehdittava kohdistuksesta porattuihin reikiin ja molempien puolten keskinäisestä kohdistuksesta, valoresisti kehitetään ja lopuksi paljastuneet kuparikalvon osat syövytetään pois. Kun valoresistin jäänteet on poistettu, johtavat kuparipinnat pinnoitetaan (tinalla tai kullalla), jotta kupari ei hapettuisi, mikä vaikeuttaisi tai estäisi komponenttien myöhemmän asennuksen (juottamisen). Sen jälkeen levitetään ja muotoillaan niin sanottu juotteenestomaski, joka peittää kohdat, joita ei juoteta, ja estää juotteen pääsyn niihin. Lopuksi piirilevylle voidaan silkkipainaa apuvälineeksi tekstejä ja piirroksia, jotka helpottavat levyn kalustamista ja piirin korjaamista.
Toinen tapa luoda maski on silkkipaino, jossa käytetään kestäviä musteita suojaamaan halutut johtimet syövytykseltä. Silkkipainoa voidaan käyttää myös menetelmässä, jossa johtimet kerrostetaan taipuisalle eristealustalle, mitä hyödynnetään erityisesti joustavien piirilevyjen tai liikkuvien liitäntäjohtojen valmistuksessa.
Toinen tapa on jyrsintä, jolla poistetaan eristealustalle kerrostetun kuparikalvon tarpeeton osa. Tässä valmistustavassa levyä ei tarvitse päällystää maskilla. Sopivalla ohjelmistolla luodaan piirilevyn kuvio (maski), ja piirturin kaltaisella jyrsinlaitteella (CNC -laite) tarpeeton kupari jyrsitään levyltä järjestelmällisesti pois.
Erityispiirteet
Taipuisien piirilevyjen kantava kerros ei ole jäykkä, vaan taipuisa muovikalvo. Niitä käytetään usein liikkuvina liitäntäjohtoina (esim. tietokoneen tulostimen liikkuvaan tulostuspäähän) tai ahtaissa laitteissa (joissa ne voidaan muotoilla pieneenkin tilaan).
Suurtaajuus- ja mikroaaltolaitteisiin piirilevyt valmistetaan materiaaleista, joiden dielektriset häviöt ovat pienemmät suurilla taajuuksilla, esim. teflon tai synteettinen korundi (Al2O3).
Hyvin edullisissa kulutuselektroniikan laitteissa perusmateriaali on yleensä laminaatti, joka sisältää paperia lasikuitukankaan sijaan, ja sitä käytetään vain yksipuolisissa piirilevyissä.
