Plug and play
Plug and Play (suomeksi ”kytke ja käytä”) on tietokone tekniikka, joka helpottaa laitteiston tunnistamista ja määrittämistä. Sen avulla käyttöjärjestelmät voivat selvittää oikein, mitä laitteita tietokoneessa on, ja tämän perusteella ne voivat automaattisesti (enemmän tai vähemmän onnistuneesti) asentaa tai käynnistää laitteille sopivat ajurit ja määrittää automaattisesti keskeytysnumeron, I/O-osoitteen, jaetun muistin alueet ja tarvittaessa muita tietoja (esim. laitetyypin yksityiskohdat).
Mekaaniset laskentalaitteet, kuten IBM:n reikäkorttien lajittelukone, ohjelmoitiin kytkentätaululla, joka johdotettiin ohjaamaan signaaleja määrityspistokkeiden välillä.
Tietotekniikan alkuaikoina (esim. IBM PC -yhteensopivissa tietokoneissa, joissa oli ISA-väylä) laitteisto oli ensin määritettävä käsin niin, ettei asetus ollut ristiriidassa muiden jo liitettyjen laitteiden kanssa (yleensä sähköisellä oikosulkupalalla, engl. jumper), sitten laite asennettiin tietokoneen sisäiseen väylään, ja lopuksi asetus oli vielä kirjattava ohjelmiston määrityksiin (tyypillisesti laiteajuriin). Jos laitteiston ja ohjelmiston asetukset eivät olleet samat, ohjelmisto ei voinut viestiä laitteen kanssa, eikä laite siksi toiminut.
Myöhemmin laitteiden tunnistus tehtiin ensin yrityksen ja erehdyksen menetelmällä, joka ei ollut kovin luotettava, ja se korvattiin Plug and Play -tekniikalla. Tekniikka poisti manuaalisen määrittämisen, ristiriitojen ratkaisemisen ja tietojen välittämisen ohjausohjelmistolle. Merkittäviä parannuksia toivat sitten PCI-väylä, PCMCIA, USB ja muut tekniikat, joissa automaattinen määritys oli otettu huomioon jo alkuperäisessä suunnittelussa.
