Mikrofoni
Mikrofoni on laite, joka muuntaa akustisen signaalin sähköiseksi signaaliksi. Ensimmäisen mikrofonin keksi gramofonin kehittäjä Emile Berliner 4. maaliskuuta 1877.
Dynaaminen mikrofoni
Mikrofonin kalvo liikkuu äänenpaineen mukaan. Samalla liikkuu myös kalvoon kiinnitetty käämi. Kun käämi liikkuu näin magneettikentässä, siihen syntyy sähköinen signaali. Lähtöjännite vaihtelee kalvon ja käämin liikkeen mukaan. Tässä mikrofonissa kalvo liikuttaa käämiä kestomagneetin magneettikentässä, jolloin syntyy vaihtojännite tai -virta (kyseessä on päinvastainen prosessi kuin perinteisissä kaiuttimissa). Dynaamiset mikrofonit ovat vähemmän herkkiä kuin kondensaattorimikrofonit, joten ne käsittelevät paremmin esimerkiksi voimakasta laulua live-esiintymisissä. Ne eivät tarvitse virransyöttöä ja kestävät erittäin hyvin mekaanisia vaurioita. (Esimerkki elävästä legendasta on Shure SM58 -mikrofoni, jota käytetään hyvin usein julkisissa esiintymisissä.) Suuntakuvio on herttakuvio.
Nauhamikrofoni
Tämä mikrofoni toimii samalla periaatteella kuin dynaaminen mikrofoni. Erona on, että kalvo on korvattu ohuella alumiininauhalla, joka liikkuu äänenpaineen mukaan magneettikentässä. Dynaaminen nauhamikrofoni (ns. ribbon). Siinä ”kalvona” toimii hyvin ohuesta alumiinifoliosta valmistettu poimutettu nauha (jälleen muutaman mikrometrin paksuinen), joka on sijoitettu kestomagneettien kenttään. Hyvin pienen impedanssin muuntamiseen käytetään muuntajaa, joka on näiden mikrofonien keskeinen osa – samoin kuin magneettien voimakkuus (nykyään useimmiten neodyymimagneetit) sekä alumiinifolion kireyden ja poimutuksen laatu. Rakenne on yksinkertainen, mutta mikrofoni on hyvin herkkä mekaanisille vaurioille, eikä sitä saa säilyttää magneettisesti herkkien tallennusvälineiden lähellä, koska ne voivat magnetoitua. Nykyään nauhamikrofonit kokevat ”paluun” hyvin alhaisesta herkkyydestään ja noin 15 kHz:iin ulottuvasta taajuusalueestaan huolimatta. Niiden suuri etu on miellyttävä ”lämmin ääni”. Pitkäaikaisesti tällaisia mikrofoneja on säilytettävä pystyasennossa. Niille on tyypillistä kahdeksikkokuvio.
Kondensaattorimikrofoni
Tämäntyyppisessä mikrofonissa on kaksi ohutta metallilevyä, jotka muodostavat yhdessä kondensaattorin. Syöttöpiiri synnyttää kondensaattoriin sähkövarauksen. Toinen levyistä on kiinteä ja toinen liikkuva, ja liikkuva toimii akustisena kalvona. Levyjen lähentyminen ja loittoneminen toisistaan muuttaa kapasitanssia ja siten myös lähtöjännitettä. Kalvon paksuus on muutaman mikrometrin, ja sen pinnalle on höyrystetty kerros jaloa metallia, useimmiten kultaa, samankaltaisella menetelmällä kuin transistoreita valmistetaan. Kapasitanssin muutos muunnetaan sähköiseksi signaaliksi joko suuri-impedanssisen virtalähteen avulla tai esivahvistimella, jonka tuloimpedanssi on hyvin suuri (tähän sopivat erinomaisesti elektroniputket, joita käytettiin ensimmäisissä mikrofoneissa. Nykyään tällainen mikrofoni on helpompi toteuttaa integroidulla piirillä tai transistoreilla). Joskus mikrofoni on osa oskillaattoria, jonka taajuutta kapasitanssin muutos poikkeuttaa, ja seuraavissa piireissä muutos demoduloidaan matalataajuiseksi signaaliksi. Kalvon ja esivahvistimen välisen etäisyyden on oltava mahdollisimman pieni. Kalvon halkaisija on yleensä yksi tuuma (eli 2,54 cm). Kondensaattorimikrofonit tarvitsevat virransyötön. Sopivasti rakennetussa mikrofonikapselissa mikrofonin polarisaatiojännitteellä voidaan muuttaa suuntakuviota, mitä hyödynnetään studiomikrofoneissa. Kondensaattorimikrofoneja käytetään pääasiassa ammattimaisessa studioäänityksessä ja mittauksissa. Live-esiintymisissä käytetään nykyään pääasiassa dynaamisia mikrofoneja. Kondensaattorimikrofoni on eri mikrofoniperiaatteista akustisesti uskollisimpia ja herkimpiä.
Elektreettimikrofoni
Elektreettimikrofoni on kondensaattorimikrofonin tyyppi, jossa toimintaan tarvittavan sähkökentän luo elektreetti eli pysyvästi varattu sähköä johtamaton aine. Kalvon liikkeen tahdissa kondensaattorin kapasitanssi ja siten myös levyjen välinen jännite muuttuvat. Jännitteen muutokset on käsiteltävä esivahvistimella, jolla on suuri tuloimpedanssi (yleensä mikrofonin runkoon sijoitettu FET-transistori), joten nekin tarvitsevat virransyötön. Niitä valmistetaan vaativiin mittaustarkoituksiin ja studioihin, mutta myös vaatimattomampaan käyttöön esimerkiksi tietokoneissa, puhelimissa ja kulutuselektroniikassa. Itse mikrofonin runko on halkaisijaltaan yleensä enintään 1 cm.
Hiilimikrofoni
Tämä tyyppi ei ole dynaaminen eikä kondensaattorimikrofoni. Mikrofonia käytettiin vanhoissa puhelinlaitteissa ja iskunkestävyytensä ansiosta myös armeijan radiopuhelimissa ja puhelimissa. Periaate perustuu hiilirakeiden puristumiseen. Kun rakeet puristuvat, niiden resistanssi pienenee ja lähtöjännite kasvaa. Hiilimikrofonin periaatteella rakennettiin myös ensimmäiset akustiset vahvistimet puhelinkeskuksiin. Tällaisissa vahvistimissa oli suuri särö ja kapea taajuusalue. Tämän rakenteen mikrofoneissa mekaaniset (hyvin kevyetkin) iskut aiheuttavat rahinaa, joka johtuu hiilirakeiden hankautumisesta toisiinsa. Radiolähetysten alkuaikoina hiilimikrofonin läpi kulki suuritehoisen lähettimen signaali, minkä vuoksi mikrofonit vaativat jäähdytystä. Ne sijoitettiin raskaisiin jalustoihin ja jousijärjestelmiin, jotka vaimensivat mekaanisia iskuja. Niillä ei ole lainkaan suuntakuviota.
Pietsosähköinen (pietso)mikrofoni
Mikrofoni perustuu pietsosähköiseen ilmiöön. Kiteinen aine synnyttää muodonmuutoksen yhteydessä polarisoituneen sähköisen jännitteen. Tähän periaatteeseen perustuu pietsosähköinen mikrofoni, jota käytetään pääasiassa akustisten soitinten (kontrabasso, kitara, viulu) äänen poimintaan, koska litteä anturi on kätevä kiinnittää soittimen kaikupohjaan. Kaikupohjan värähtelyt siirtyivät anturikiteeseen, joka synnytti värähtelyjä vastaavan jännitteen. Pietsosähköistä mikrofonia käytettiin pääasiassa 1900-luvun jälkipuoliskolla. Alhaiset valmistuskustannukset tekivät siitä luontevan lisävarusteen kelanauhureihin.
Mikrofonin ominaisuudet
- taajuusalue, jolle mikrofonit on tarkoitettu. Se ilmoitetaan hertseinä (Hz). Laadukkaaseen äänitykseen vaaditaan alue 40 Hz – 15 kHz. Hiilimikrofoni: 300 Hz – 3 kHz, dynaaminen mikrofoni: 20 Hz – 20 kHz, kondensaattorimikrofoni: 10 Hz – 20 kHz.
- suuntakuvio – mikrofonin herkkyyden riippuvuus mikrofonin akselin ja äänilähteen suunnan välisestä kulmasta. Se esitetään kolmiulotteisena kuvaajana.
- taajuusvaste on mikrofonin herkkyyden riippuvuus taajuudesta. Se esitetään graafisesti.
- mikrofonin herkkyys on pienin äänenpaine, jonka mikrofoni pystyy vastaanottamaan niin, että se tuottaa halutun vasteen. Se ilmoitetaan yksikössä mV/Pa tietyllä taajuudella. Mitä pienempi herkkyys, sitä lähempänä äänilähdettä mikrofonin on oltava. Herkkyys ei ole ratkaiseva tekijä, kunhan se ei laske alle 0,8 mV/Pa:n mikrofonin sisäisen resistanssin ollessa 200 ohmia. Silloin signaali – kohina-suhde on vielä 45 dB, mikä on havaittavuuden raja.
- mikrofonin kohina Jos mikrofonin ekvivalenttinen kohinataso on pienempi kuin studion kohinataso (äänenpaine 3,6.10-2 Pa), mikrofoni on riittävä.
- lähtöimpedanssi. Tyypistä riippuen se on enemmän tai vähemmän riippuvainen taajuudesta. Impedanssin suuruus on tärkeä, kun mikrofoni liitetään vahvistimeen (impedanssisovitus).
- suuntaavuuskerroin Kaikille mikrofonityypeille on ominaista, että niiden lähtöjännite riippuu myös siitä, mistä suunnasta ääniaalto osuu mikrofoniin. Kaikkiin suuntiin yhtä herkkiä ovat vain pallokuvion mikrofonit, ja niissäkin tämä pätee vain keski- ja matalilla taajuuksilla. Korkeammilla taajuuksilla kuvio muuttuu herttakuvioksi tai jopa kahdeksikoksi, kun aallonpituus lähestyy mikrofonin mittoja. Hertta- tai kahdeksikkokuvion mikrofonit korostavat mikrofonin suurimman herkkyyden suunnasta tulevia ääniaaltoja ja vaimentavat muista suunnista tulevaa ääntä. Suuntaavuuskerroin voidaan ilmaista matemaattisesti lähtöjännitteen neliön suhteena saman, täydellisen diffuusiin äänikenttään sijoitetun mikrofonin lähtöjännitteen neliöön, kun äänenpaine on sama ja aalto osuu mikrofonin akselin suunnassa. Täydellisen pallokuvion mikrofonin suuntaavuuskerroin = 1. Suuntaavuuskertoimen neliöjuuri on ns. etäisyyskerroin, joka ilmaisee, kuinka monta kertaa kauemmas äänilähteestä suuntaava mikrofoni voidaan sijoittaa pallokuvion mikrofoniin verrattuna niin, että suoran ja häiritsevän signaalin suhde pysyy samana.
Suuntakuvio
Suuntakuvio kuvaa mikrofonin herkkyyttä eri suuntiin. Mikrofonin rakenteesta ja tyypistä riippuen se voi vastaanottaa ääntä eri suunnista eri voimakkuudella. Mikrofonit suunnitellaan suuntakuvioiltaan aiotun käytön mukaan. Suuntakuvio riippuu taajuudesta – se näkyy yleensä korkeissa äänissä, kun taas matalat äänet jäävät lähes ennalleen.
- pallokuvio (omnidirectional) on kuvio, jossa mikrofoni vastaanottaa ääntä yhtä hyvin kaikista suunnista. Se on helpoin toteuttaa ja tyypillinen elektreettimikrofoneille.
- herttakuvio (kardioidi) vaimentaa mikrofonin ”takaa” tulevaa ääntä. Se on tyypillinen dynaamisille laulumikrofoneille ja vähentää kiertoa.
- hyperhertta on suuntaavampi kuvio kuin herttakuvio.
- kahdeksikkokuvio (bidirectional) on kuvio, jossa mikrofoni vastaanottaa ääntä vain takaa ja edestä.
- suuntaava kuvio tarkoittaa, että takaa ja sivuilta tuleva ääni vaimenee. Vain edestä tuleva ääni vastaanotetaan.
- kapeasti suuntaava kuvio tarkoittaa takaa tulevan äänen voimakasta vaimentumista, mikä fysikaalisista syistä saavutetaan yleensä jopa 1 metrin pituisella mikrofonilla. Se on tyypillinen elokuvaryhmille, jotka pitävät mikrofonia kuva-alan yläreunan yläpuolella. Kapeasti suuntaava kuvio saavutetaan taajuusvasteen kustannuksella, sillä taajuusvaste rajoittuu pelkkään puheäänen alueeseen.
Taajuusvaste
Mikrofonin taajuusvaste on herkkyyden riippuvuus taajuudesta. Se esitetään graafisesti. Fysikaalinen ihanne olisi mikrofoni, joka muuntaisi akustisen ärsykkeen aina vastaavaksi sähköiseksi signaaliksi taajuudesta riippumatta. Näin ei kuitenkaan ole. Tasaisen vasteen saavuttaminen edes kuuluvalla alueella vaatii kalliita ratkaisuja, esimerkiksi hyvin pieniä mikrofonin mittoja. Puutteesta on kuitenkin ajan mittaan tullut hyve, ja yksittäisten tuotteiden taajuusvasteen epätasaisuuksia on alettu hyödyntää korostamaan tai vaimentamaan äänitettävien kohteiden tiettyjä luonteenomaisia sävyjä. Esimerkiksi kaikki muut paitsi pallokuvion mikrofonit toimivat painegradienttimuuntimina: äänilähdettä lähestyttäessä ne korostavat matalia taajuuksia – ns. 'lähiäänivaikutus' (proximity effect). Tätä hyödyntävät jotkut laulajat saadakseen äänen sävyn lämpimäksi tietyissä laulun kohdissa viemällä mikrofonia lähemmäs ja kauemmas.
Erikoistarkoituksiin valmistetaan mikrofoneja, joiden taajuusvasteesta osa on vaimennettu (esim. reportaasien puheäänitykseen tai meluisassa ympäristössä toimiviin viestintälaitteisiin). Joissakin tapauksissa niissä on myös kytkettävät korjaimet suoraan mikrofonin rungossa, tai ne on tarkoitettu korostamaan tiettyä spektrin osaa, jota tarvitaan tiettyjen soittimien äänen poimintaan.
Lisävarusteet
- suojaus tuulta ja mekaanisia vaikutuksia vastaan – yleensä ääntä läpäisevän suojuksen muodossa (vaahtomuovi, kangas)
- hämähäkki – käytetään pääasiassa kondensaattorimikrofoneissa. Mikrofonin runko on kiinnitetty kumilla (tai jousilla) joustavasti tuettuun kehikkoon, joka eristää sen mekaanisista tärinöistä.
- windshield – yleisesti käytetty nimitys mikrofonin vaahtomuoviselle tuulisuojalle. Sitä käyttävät erityisesti televisioryhmät reportaasimikrofoneissa, ja sen ”karvaista” versiota käytetään kapeasti suuntaavissa mikrofoneissa.
- pop-suodatin – käytetään studioissa. Se on hengittävästä kankaasta tehty verkko, joka vaimentaa (hajottaa) suuremman ilmamäärän (esim. uloshengityksen), jotta se ei siirry paineaaltona mikrofoniin.
