LED
Hohtodiodi eli valodiodi (muita nimityksiä: elektroluminesenssidiodi, LED, harvemmin loistediodi, säteilevä diodi, valoa emittoiva diodi, arkikielessä ledi, engl. light-emitting diode) on puolijohdekomponentti, joka säteilee kapeakaistaista valoa, kun sen läpi kulkee sähkövirta päästösuuntaan. Valoilmiö syntyy elektroni-aukkoparin säteilevän rekombinaation seurauksena, ja se on elektroluminesenssin muoto. Säteilevän valon väri riippuu PN-liitoksen rakenteesta ja käytetystä materiaalista.
LEDien ja laserdiodien kehittäminen tuli mahdolliseksi puolijohdeheterorakenteiden tutkimuksen ansiosta, jota teki venäläinen tutkija Žores Ivanovitš Alfjorov. Ensimmäisen käytännössä käyttökelpoisen LEDin kehitti vuonna 1962 yhdysvaltalainen tutkija Nick Holonyak.
Halvimpia valmistaa ovat infrapunadiodit, ja valoa säteilevistä halvimpia ovat punaiset. Vihreät ovat noin 20 % kalliimpia kuin punaiset. Siniset ovat valmistajasta riippuen jopa moninkertaisesti kalliimpia kuin punaiset, mutta niiden hinta on viime aikoina laskenut jyrkästi.
Oman rakenteellisen ryhmänsä muodostavat OLEDit (orgaaniset LEDit).
LED-tyypit
Ultravioletti-LEDit (UV)
LEDejä, joiden säteilykuvion huippu on alle 420 nm, kutsutaan UV-LEDeiksi. Valmistustekniikat (markkinoille vapaat patentit ja turvallisuussyyt) eivät salli yli 10 mW:n UV-LEDien tuomista markkinoille. Myymälöistä saa useimmiten UV-LEDejä, joiden aallonpituus on 380–420 nm ja 320–370 nm.
Infrapuna-LEDit (IR)
Näiden LEDien säteilykuvion tehohuippu on yli 680 nm. Koska ihmissilmä (pupilli ei päästä läpi yli 1 400 nm:n aallonpituista säteilyä) ja käytännössä koko ihmisen fysiologia on immuuni IR-säteilylle, IR-LEDejä on saatavana myös selvästi yli 10 mW:n tehoilla. Yleisesti myydään IR-LEDejä, joiden aallonpituus on 680–750 nm ja 870–950 nm ja jotka sopivat IR-säteilyn lähteiksi kaukosäätimiin. Näiden diodien valoa ei voi nähdä paljain silmin, mutta sen voi nähdä esim. digikameran kautta, joka on herkkä IR-valolle.
Jokaisella vain yhdestä puolijohdelajista valmistetulla LEDillä on oma tyypillinen aallonpituutensa, jolla se säteilee valoa (sen määrää pääasiassa puolijohteen kielletyn energiavyön leveys). Tätä aallonpituutta voidaan ”säätää” käytetyn puolijohdelajin avulla (eli puolijohteen eri alkuaineiden – ainesosien – pitoisuuksien suhteella) ja joissakin puolijohteissa (GaN) myös muuttamalla seostusaineen pitoisuutta. Näin samalla alustalla voidaan valmistaa LEDejä laajalle aallonpituusalueelle. Käytännössä voidaan valmistaa LEDejä, jotka säteilevät valoa 250–3 500 nm:n aallonpituuksilla. LEDiä, jolla on vain yksi tehohuippu, kutsutaan monokromaattiseksi LEDiksi. Niiden säteilemän valon spektrikäyrä on Gaussin käyrän muotoinen eikä ole leveämpi kuin +/-25 nm. Monokromaattiset LEDit säteilevät vähintään 90 % koko säteilytehostaan enintään +/-10 nm:n alueella. Todelliset LEDit eivät kuitenkaan ole spektrikuvioltaan täysin ihanteellisia, ja joissakin tyypeissä esiintyy myös toissijaisia huippuja muilla aallonpituuksilla. Nämä toissijaiset huiput eivät kuitenkaan edusta edes 1 %:a kokonaistehosta.
Voimakasta valkoista valoa voidaan tuottaa LEDeillä kahdella perustavalla. Toisessa käytetään erillisiä LEDejä, jotka säteilevät päävärejä – punaista, vihreää ja sinistä – ja niitä sekoittamalla syntyy valkoista valoa. Toisessa fosforimateriaali muuttaa sinisen tai ultravioletin LEDin monokromaattisen valon laajaspektriseksi valkoiseksi valoksi.
RGB-LEDit
Ensimmäinen tyyppi koostuu kolmesta monokromaattisesta LEDistä, jotka säteilevät punaista, vihreää ja sinistä valoa. Tällaisia LEDejä kutsutaan RGB-LEDeiksi (englannin sanoista red, green, blue). Niiden erityispiirre on mahdollisuus säätää yksittäisten osien (yksittäisten monokromaattisten LEDien) tehoa, jolloin saadaan aikaan paitsi valkoista valoa myös koko värispektri RGB-LEDin äärivärien rajoissa.
Fluoresoivat LEDit
Toinen valkoisten LEDien tyyppi perustuu tavallisen monokromaattisen LEDin säteilemän aallonpituuden muuttamiseen laajakaistaiseksi jatkuvaksi spektriksi, jonka energia jakautuu suunnilleen tasaisesti koko spektrille. Aallonpituuden muutos tapahtuu luminoforikerroksessa (fluoresoivassa materiaalissa). Herättävänä monokromaattisena LEDinä käytetään erittäin kirkasta sinistä LEDiä. Sen käyttöön liittyy kuitenkin näiden LEDien pieni haitta. Herättävän LEDin aallonpituus näkyy säteilyspektrin ensisijaisena huippuna, mutta säteilty energia ei laske nollaan (kohti punaista), vaan lievän laskun jälkeen se saavuttaa toissijaisen (matalamman ja leveämmän) huipun noin 560 nm:n kohdalla (oranssi väri), mikä johtuu käytetyn luminoforin säteilyspektristä. Vasta tämän toissijaisen huipun jälkeen se laskee vähitellen nollaan, jonka se saavuttaa yleensä vasta VIS/IR-säteilyn rajan jälkeen. Tästä johtuu säteilevän valkoisen valon sinertävä tai vihertävä sävy. Mitä laadukkaampi valkoinen LED on, sitä vähemmän tämä sävy erottuu.
Erittäin kirkkaat teho-LEDit. Jalusta toimii samalla sirun jäähdytyselementtinä.
Tavallisen LEDin säteilyteho on selvästi alle 5 mW. Tämä johtuu siitä, että homogeenisen puolijohteen PN-liitoksessa syntyvillä elektroni-aukkopareilla on virran kasvaessa taipumus rekombinoitua säteilemättä (eli muuttaa energiansa lämmöksi), jolloin liitos ylikuumenee. Tämä rajoittaa liitoksen virrantiheyttä, ja koska puolijohteissa, joista LEDit valmistetaan, on suhteellisen paljon virheitä ja sirun suurin mahdollinen pinta-ala on saannon ja luotettavuuden vuoksi rajoitettu muutamaan mm²:iin, myös sirun kokonaisvirta on rajoitettu. Sähköiseltä kannalta tämä näyttää siltä, että rajoittava fysikaalinen ominaisuus on sarjavastus ja virta-jännitekäyrän jyrkkyys johtavassa tilassa. Jos LED halutaan saada säteilemään enemmän valoa, syöttöjännitettä on nostettava, jolloin myös LEDin läpi kulkeva virta kasvaa. Kun virran kriittinen arvo ylitetään, PN-liitos heikkenee ja kirjaimellisesti sulaa korkean lämpötilan (yli 1 000 °C) vuoksi. Siksi LEDien tehon lisäämiseksi on kehitetty tekniikoita, jotka vievät niiden säteilytehon kauas yli 5 mW:n. Suurempien tehojen saavuttamiseksi käytetään puolijohteita, joiden virta-jännitekäyrä on loivempi ja PN-liitos suurempi, tai rinnakkain kytkettyjä PN-liitoksia (kerrostetut PN-liitokset) samalla sirulla. Lisäksi rakennetaan monen PN-liitoksen LEDejä, jotka lisäävät lopullista tehoa, vaikkakin syöttöjännitteen kasvun kustannuksella. Merkittävin muutos on kuitenkin ns. heteroliitoksen käyttö (eli P- ja N-kerrokset ovat eri puolijohteista), jolla voidaan saavuttaa suurempi ns. injektiohyötysuhde, jolloin useampi elektroni-aukkopari rekombinoituu säteilevästi kuin säteilemättä myös suurilla virroilla. Nykyään on saatavana LEDejä, joiden teho on jopa yli 1 W. LEDejä, joiden valovoima on yli 100 mCd, kutsutaan erittäin kirkkaiksi (ultrabright) LEDeiksi.
Laserdiodit
Koteloitu laserdiodi
Pelkkä laserdiodin siru (vertailun vuoksi neulansilmän päällä)
Laser-LEDit eivät ole täysin lasereita. Vaikka niiden valo syntyy stimuloidun emission perusteella, niitä ei voida pitää todellisina lasereina vaan ainoastaan laservalon lähteinä. Laservalon määritelmästä on selvää, että laser-LEDien parametreille asetetaan suuremmat vaatimukset kuin tavallisille LEDeille. Ennen kaikkea laser-LEDien säteilykaista on kapeampi (enintään +/-5 nm). LEDin tai raa’an laser-LEDin (ilman resonaattoria tai vaurioituneella resonaattorilla) säteilemän säteen suuntaavuus ja hajonta ovat suunnilleen samat (mutta laser-LEDin tapauksessa säde keskittyy yhteen tasoon sen mukaan, miten laser-LEDin kerrostetut PN-liitokset on järjestetty). Laserdiodeja valmistetaan kahdella rakenteella: reunasta säteilevinä (edge emitting), joissa resonaattorin muodostaa sirun reunan luonnollinen murtopinta, ja pinnasta säteilevinä (VCSEL – vertical cavity surface emitting laser), joissa resonaattorin muodostavat vuorottelevat, koostumukseltaan erilaiset puolijohdekerrokset, jotka muodostavat Braggin heijastimen säteilevän alueen (eli PN-liitoksen) ala- ja yläpuolelle. Joskus laser-LEDit sijoitetaan ulkoisiin resonaattoreihin. Laserdiodien perusongelma on jäähdytys ja tehon vakauttaminen (teho riippuu LEDien tapaan voimakkaasti lämpötilasta).
Molemmat ryhmät – valodiodit ja laserdiodit – valmistetaan metallienvälisistä seoksista (puolijohdeyhdisteistä), yleensä piikarbidista (SiC), galliumarsenidista (GaAs), galliumfosfidista (GaP) tai gallium-arsenidi-fosfidi-tyyppisistä seoksista (GaAsP) ja muista.

